Leskenlehdet, kevään arjen auringot!

Kun lumi sulaa, paljastuu harmaa ja nuhruinen maa. Viime kesän kasvua kuolleena sikin sokin, harmaan eri sävyt kukertavat, on märkää ja likaista. Tai kuivaa ja pölyistä. Roskia ja koirankakkaa. Mutta kaiken tuon rumuuden keskeltä nostaa päätään pieni ja vaatimaton mutta kaiken keskellä häkellyttävän kaunis ja loistava leskenlehti. Aivan kuin se kunnioittaisi suurta elämänvoimaa ja lämpoä tuottavaa aurinkoa ulkonäöllään. Muoto ja väri täsmäävät.
Siinä se hehkuttaa kirkkauttaan ja säteilee iloaan. Se herättää uskon muunkin luonnon heräämiseen. Se lupaa uutta kesää, iloa, valoa, lepoa, värejä ja lopulta satoa.
Ystävät ovat kuin nuo leskenlehdet. Keskellä ankeutta ne tuovat muistutuksen elämän kauneudesta ja ilahduttavat ankeaa tallustusta keskellä harmaata maata. Ystävät pilkistävät esiin ja saavat hymyilemään. Mitä enemmän noita ystäviä on, sen kirkkaammalta ja kauniimmalta arki näyttää. Jos poimit leskenlehden ja laitat sen itsekkäästi omalle pöydällesi vesilasiin, se kuukahtaa hetkessä. Leskenlehdet on tarkoitettu tien pientareelle. Siellä ne kaunistuttavat ja virkistävät niin sinun kuin minunkin matkaa.
Jope Ruonansuu laulaa "ollaan enkeleitä toisillemme". Aina ei vaan kykene ja jaksa niin suureen rooliin, mutta ollaan kuitenkin niitä leskenlehtiä. Koiranjätöksestäkin nostamme iloisina päämme herättäen ohikulkijan huomion keltaista uhkuvana mutta nöyränä omasta pienuudestamme. Ja kunnioitetaan ja siunataan meidän matkan varrelle nousseita leskenlehtiä!

Auttaminen

Meille on yleensä opetettu että toisten auttaminen on hyvä asia. Miksi siitä ei sitten aina tule hyvä mieli autettavalle tai miksi se jopa saa läheisten välit säröille?! Tai onko mahdollista että auttaminen saattaa vahingoittaa autettavaa?

Mitä auttaminen oikeastaan on?
Onko se sitä, että neuvon toista kun näen hänen olevan väärässä? Silloinhan asetan oman näkemykseni hänen näkemyksensä yläpuolelle ja silloin oikeastaan osoitan hänen olevan tietämätön tai osaamaton. Eihän sellainen toisen alentaminen voi olla auttamista? Eikö se ole ennemminkin itsensä ylentämistä, itsensä paremmaksi asettamista?
kuinka monta kertaa onkaan appivanhempien hyvää tarkoittavat neuvot vahingoittaneet nuorenparin yhteiseloa kun omille vanhemmille ei ole osattu asettaa rajoja ja siten sallittu oman puolison reviirin ja sietokyvyn ylittymisen.
Tai kuinka onkaan satuttanut parasta puolisolleen haluavan siipan kärkevät neuvot.

Jos lähimmäinen kysyy vilpittömästi neuvoa, silloin kai voimme oman näkemyksemme sanoa? Mutta se olisi osattava tehdä hienotunteisesti, toista loukkaamatta. Se jos mikä on taitolaji. Koskaan ei voi tietää kuka loukkaantuu ja mistä. Ehkä pitäisi miettiä kuinka läheiset ja luottavaiset välit ennestään ovat. Jos ystävyys on lujalla ja vahvalla pohjalla, yhteistä elämää ja kokemusta on jo vuosia takana, oman mielipiteen sanominen on melko turvallisella pohjalla.

Jos joku kysyy konkreettista apua jonkin asian tekemiseen, silloin avun antaminen kai on auttamista? Entäpä jos kysyjä onkin ihminen, joka haluaa päästä kaikesta helpolla tai käyttää toisia hyväkseen ja pyytää kaikkeen apua toisilta, heidän voimavarojensa kustannuksella? Onko avun antaminen silloin oikeastaan uhrautumista tai jopa typerää?
Jos vaikkapa tuomme alkoholistille viinaa tai siivoamme hänen tuhojaan tai valehtelemme työnantajalle häen "sairaudestaan" hänen niitä pyytäessään, emmekö silloin vain mahdollista hänen juomistaan? Ja siten paitsi pitkitä hänen mutta varsinkin hänen läheistensä kärsimystä. Alkoholisteja suomalaisessa yhteiskunnassa vielä jotenkin ymmäretään ja heille ymmärtäväisestä hymähdellään, mutta kuka ymmärtäisi tai auttaisi alkoholistin oirehtivaa puolisoa tai lapsia?!

Jos näemme lapsen tai muun puolustuskyvyttömän tarvitsevan apua, silloin apu lienee paikallaan. Mutta miksi juuri niihin emme useinkaan uskalla puuttua? Pelkäämme lähipiirin reaktioita "toisten asioiden puuttumiseen". Tai pelkäämme auttamisella aiheuttavamme enemmän vahinkoa.
Esimerkiksi kerrostalossa seinän takaa kuuluu säännöllisesti joko lasten tai puolison itkua, kovaa kolinaa ja "älä" sekä "lopeta" huutoja. Pelko naapurin raktiosta meitä kohtaan jättää soittamatta sitä ovikelloa ja kysymästä onko kaikki hyvin. Silloin olisi ehkä parasta soittaa poliisille! Tosin itse olen kokenut sen, että ystävä soitti yöllä hädissään ja kertoi että hänen miesystävänsä hakkaa. Puhelu katkesi kirkumiseen. Soittaessani poliisille he tiedustelivat voinko tulla avaamaan oven (kyseinen pariskunta asui kerrostalossa toisella puolella kaupunkia). En voinut, ei minulla ollut sinne avaimia eikä minulla ollut edes autoa jolla sinne olisin päässyt. "Emme voi sitten tehdä mitään" oli tyly vastaus. Ystävä löytyi hengissä mutta mustelmilla seuraavana päivänä hänen luokseen pyoräiltyäni.

Onko uskonnon nimissä tehty auttaminen jotenkin "pyhempää" kuin muu auttaminen? Kun uskonnollinen yhteisö sallii sisäsiittoisuuden tai seurakuntalaisen eristämisen muusta maailmasta? No, ne tietysti ovat ääriesimerkkejä ääriolosuhteista.

Oma näkemykseni on kaikessa "maailman parantamisessa" että ensin oma tontti puhtaaksi ennenkuin mennään toisten tonteille. Pyritään pitämään huolta omasta osuudesta omassa perheessä ja lähipiirissä. Emme kirkasta sädekehäämme lahjoittamalla suuria summia hyväntekeväisyyteen jos oma perheemme kärsii tuon lahjoitettavan summan ansaitsemisesta. Eli hankimme mammonaa perheemme kustannuksella.
Ketä me luulemme olevamme neuvomaan naapureita jos oma perheemme ei ole puheväleissä keskenään?
Olemmeko oikeita ihmisiä antamaan kasvatusneuvoja toisille jos oma lapsemme ei voi hyvin?
Onko meillä oikeus huomautella puolisomme virheistä jos emme itse pysty kohtaamaan häntä aidosti ja myötätuntoisesti?
Onko tekopyhää olla vaikkapa WWF:n jäseniä jos emme huolehdi kierrätyksestä omassa keittiössämme?

Auttaminen olisi siis suotavaa ja tarpeellista mutta autettavan ehdoilla jokaisen ihmisarvoa kunnioittaen.
Ehkä kuitenkin riski omien käsien likaantumisesta kuin välinpitämättömyys, vai mitä?!