kesäkeijuja ja muita lämpimiä kesämuistoja

Syksyn kirpistyessä, lämpimiä muistoja kesästä:
kuvat: Milona


vettä tomaatille


eväsretkelle lähdössä


joella


mummon kanssa


välipalaa omasta pihasta


kesäkeijuja

Saako itkeä?

Voihan itku, mikä itku!?
Suolaisia vesipisaroita, jotka valuvat silmistä. Mikä saa ne aikaiseksi ja kuka, missä ja milloin saa itkeä?

Kun itkettää kurkkua kuristaa ja sydäntä puristaa. Ajatus ei kulje kovinkaan kirkkaasti. Kädet nousevat automaattisesti silmille. Kurkusta pääsee kummallisia ääniä ja nenä alkaa vuotaa. Ryhti romahtaa, jalkoja heikottaa.

Syitä ja seurauksia:

1. Kipu, fyysinen. Kun sattuu johonkin. Vaikkapa varvas kiveen. Pienet lapset saavat silloin itkeä ja yleensä ainakin lapsen vanhemmilla on luontainen tarve lohduttaa. Halataan, otetaan syliin, puhalletaan. Isovanhemmilta kuulee yleensä: Ei se mitään, kyllä se siitä. Keksitään jotain muuta että kipu unohtuisi ja itku lakkaisi. Mistä he tietävät että "ei se mitään"? Mikä ei mitään? Miksi kipua ei saisi itkeä ulos? Miksi itku yritetään heti vaientaa?
Entä aikuiset? Miehet ovat usein "kovia jätkiä" eivätkä halua itkeä kipuaan. Neidit itkee. Eli on osoitus heikkoudesta itkeä. Naisten ehkä suvaitaan itkeä kipuaan, hehän ovat heikompia, kunhan eivät liian äänekkäästi itke. Eivätkä liian kauan.

2. Kipu, henkinen. Syy voi siis olla pettymys, loukkaus, vääryyden näkeminen/kokeminen, väsymys, masennus jne. Muut eivät voi välttämättä nähdä syytä ja silloin itkeminen aiheuttaa todella kiusaantunutta oloa ja hämmennystä. Kotona toivottavasti jokainen saa itkeä kun itkettää, mutta julkisesti itkeminen on hyvin arveluttavaa ja kyseenalaista. Suorastaan ympäristösaastetta. Muut vähintäänkin kääntävät päänsä pois, mielellään poistuvat paikalta. Joitakin alkaa säälittää mutta mitä tehdä tai sanoa. Hyvää ystävää voi halata, mutta entäs vieraampaa? Mitä siinä pitäisi sanoa? Vai pitääkö sanoa mitään?

3. Myötätunto. Jos näkee/kuulee toisen kipua tai/ja itkua, empaattiset ihmiset saattavat itsekin pillahtaa itkuun. Ja sepä vasta vaivaantuneen olon tekeekin vierestä katsojille. Vääryyden näkeminen saattaa myös itkettää. Eläinrääkkäys, väkivalta, julmuus, välinpitämättömyys, heitteille jättö, köyhyys jne. Ihminen, joka kokee nuo asiat vääriksi, saattaa purkaa pahaa oloaan itkemällä. Valitettavan moni on jo turruttanut itsensä TV-"viihteellä" eikä osaa tuntea empatiaa eikä tunne mitään vaikka näkisi minkälaista vääryyttä.

4. Ilo. Tämä on ihana aihe itkeä. Kun on oikein onnellinen tai liikuttunut toisen puolesta (vaikkapa häissä) tai jokin asia naurattaa kovasti. Pienissä määrin hyväksyttävää julkisillakin paikoilla. Liiallisena lokeroidaan hulluuden piikkiin.

Lasten itku siis on hyväksytympää kuin aikuisten ja naisten itku hyväksytympää kuin miesten. Yksityisesti itku on hyväksytympää kuin julkisesti. Julkinen itku "häiritsee" muita.

Itku puhdistaa ja keventää oloa. Se purkaa sisäisiä paineita. Vaikka itse itku tapahtuma tuntuu usein kivuliaalta, sen jälkeen olo on seesteinen ja puhdistunut ja mieli selkeä. Se tekee siis hyvää! Miksi ihmeessä tätä luonnollista puhdistumismuotoa ei sitten saa julkisesti tehdä? Onko yhteiskuntamme todellakin jo niin sairas, että kiiltävä kova kuori on tärkeämpi kuin kehon ja mielen luonnollinen tapa purkaa kestämättömiä paineita tai tilanteita. Itku tekee meistä herkkiä ja haavoittuvia, siis inhimillisiä ihmisiä. Ihmisyys on hukassa ja kiellettyä.
Itku saattaa myös saada toimintaa aikaiseksi. Ihminen haluaa toimia poistaakseen itkun syyn. Eli vaikkapa auttaa joko itseään tai toista ihmistä.

Halaus helpottaa itkevän oloa. Miksi? Se tuo turvan tunnetta, hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Onko se siis lähimmäisen tuoma "kilpi" pehmeän sisuksen ollessa esillä?
Miksi pelkäämme olla noita suojaisia sylejä niitä tarvitseville? Pelkäämmekö oman herkän sisuksemme puolesta? Ei kai kukaan sentään pelkää kivun tarttuvan? Mutta hetkinen, sehän tarttuu koska itku tarttuu, vai miten se oli... Paljastamme syliä tarjotessamme oman herkän vatsamme itkevän raadeltavaksi.

Kyllä on vaarallista lähimmäisenä olo! Kiillotelkaamme siis kilpiämme ja imekäämme itkut sisuksiimme, mitä siitä jos ne sitten vaikkapa väkivaltaisuutena, syöpänä, allergiana tai mielenterveysongelmana joskus ulos tulevat...

kuva: Milona

Suuri Kirja ja miten sitä luetaan

href="http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=62041&c=5">
Näin ollen minutkin pitäisi surmata, kivittää ja karkottaa. Orjana kyllä melkein olin Ruotisissa silloin 20 vuotta sitten...

Rakkaus, rohkeus ja häpeä

Olin viikonloppuna kuuntelemassa Tommy Tabermania. Taas. Hänen intohimoinen suhtautumisensa rakkauteen ja positiivisen humoristinen näkökulmansa ihmiselämään valloittavat minut kerta toisensa jälkeen. Juuri tuollaista rakkauden sanansaattajaa me jäyhät suomalaiset tarvitsemme!
Ihailen hänen rohkeuttaan astua kansan eteen järkyttävistä lööppiotsikoista huolimatta! Se ei varmasti ole helppoa vaan vaatii väkevää rohkeutta ja polttavaa paloa jakaa rakkauden sanomaa. Otsikkona hänellä olikin "rakkaus on rohkeiden laji". Ja sitä rohkeutta ja rakkautta hän käytännössä toteutti astumalla lavalle.
"katsoo kuin ruumista. En minä vielä ole kuollut!" hän lausahti jossain vaiheessa eturiviläiselle. Ja kun välillä sanat eivät tulleet tai menivät sekaisin, tunsin häpeän aallon lainehtivan kansan keskuudessa. Osa ihmisistä liikehti vaivautuneena. Pälyilivät ympärilleen kuin tukea hakien. Osa ihmisistä poistui paikalta. Mitä ihmiset häpesivät tai pelkäsivät? Rohkeaa rakastavaa miestä, jonka aivoja painaa kasvain vaiko ehkä sittenkin itseään sirkushuveja hakemassa? Ihmettelemässä miltä näyttää kaikkien rakastama Tommy aivokasvaimen kanssa?
Meitä ei ole opetettu kohtaamaan sairautta tai surua. Pakenemme ja/tai mykistymme niiden edessä. Päivittelemme selän takana. Minua hävetti niiden ihmisten puolesta, jotka pakenivat, minua säälitti ne ihmiset, jotka "tuijottivat ruumista", minua itketti, koska surin Tommyn sairautta, mutta tunsin myös valtavaa ylpeyttä häntä kohtaan. Ihmistä, joka elää kuten puhuu. Rakkautensa kokoinen jokainen on, hän on sanonut. Ja hän seisoi lavalla suurempana kuin koskaan.