Olin viikonloppuna kuuntelemassa Tommy Tabermania. Taas. Hänen intohimoinen suhtautumisensa rakkauteen ja positiivisen humoristinen näkökulmansa ihmiselämään valloittavat minut kerta toisensa jälkeen. Juuri tuollaista rakkauden sanansaattajaa me jäyhät suomalaiset tarvitsemme!
Ihailen hänen rohkeuttaan astua kansan eteen järkyttävistä lööppiotsikoista huolimatta! Se ei varmasti ole helppoa vaan vaatii väkevää rohkeutta ja polttavaa paloa jakaa rakkauden sanomaa. Otsikkona hänellä olikin "rakkaus on rohkeiden laji". Ja sitä rohkeutta ja rakkautta hän käytännössä toteutti astumalla lavalle.
"katsoo kuin ruumista. En minä vielä ole kuollut!" hän lausahti jossain vaiheessa eturiviläiselle. Ja kun välillä sanat eivät tulleet tai menivät sekaisin, tunsin häpeän aallon lainehtivan kansan keskuudessa. Osa ihmisistä liikehti vaivautuneena. Pälyilivät ympärilleen kuin tukea hakien. Osa ihmisistä poistui paikalta. Mitä ihmiset häpesivät tai pelkäsivät? Rohkeaa rakastavaa miestä, jonka aivoja painaa kasvain vaiko ehkä sittenkin itseään sirkushuveja hakemassa? Ihmettelemässä miltä näyttää kaikkien rakastama Tommy aivokasvaimen kanssa?
Meitä ei ole opetettu kohtaamaan sairautta tai surua. Pakenemme ja/tai mykistymme niiden edessä. Päivittelemme selän takana. Minua hävetti niiden ihmisten puolesta, jotka pakenivat, minua säälitti ne ihmiset, jotka "tuijottivat ruumista", minua itketti, koska surin Tommyn sairautta, mutta tunsin myös valtavaa ylpeyttä häntä kohtaan. Ihmistä, joka elää kuten puhuu. Rakkautensa kokoinen jokainen on, hän on sanonut. Ja hän seisoi lavalla suurempana kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti