Uudella vuosikymmenellä ollaan. Vaihdoin vuosinumeroita kauniissa Keuruun ekokylässä. Kiitos ja tervehdys rakkaille ystäville sinne! Vuoden ensimmäisenä päivänä auringon reitti taivaan rannalla oli todella valokuvauksellinen. Eikä minulla ollut kameraa mukana...
Jäin pohtimaan yhteisöeloa. Miten keskellä kymmeniä ihmisiä voi kuitenkin tuntea itsensä yksinäiseksì? Onko huomaavaisuus toisia kohtaan kääntynyt välttelyksi? Ruokailu on ainut hetki, jolloin hetkeksi kaikki istahdetaan saman pöydän ääreen. Mutta kolmevuotiaan kanssa ei sitä ylellisyyttä kauaa kestä. Kun oikeastaan ei ole kenenkään vieras ja tavallaan kaikkien vieras, on vähän orpo ja irrallinen olo. Kun en vielä tunne kaikkia ja koen helposti syyllisyyttä kun häiritsen lapseni kanssa toisten rauhaa.
Olihan toki myös ihania kohtaamisia, hetkiä, jolloin koin läsnäoloa, läheisyyttä ja lämpöä. Varsinkin A:n ja OP:n kanssa.
Vuosi on alkanut myös yhteistaidenäyttelyn suunnittelulla Luovien Siskojen kera. Antoisaa, innostavaa ja haastavaa. Määränpää lähestyy, sitä kohti on jo toista vuotta suunnattu. Tuntuu hyvältä.
Uusia työhaasteita ja ihmissuhdehaasteita. Omien voimavarojen uudelleen etsimistä ja löytämistä. Anteeksi antamisen opettelua uudelleen ja uudellleen. Aina kun luulen oppineeni, tulen uuden haasteen eteen. Anteeksi antaminen kuitenkin parantaa ja vapauttaa. Aina se ei vain ole niin helppoa, pyytetön vilpitön anteeksianto ilman mitään odotuksia toiselta osapuolelta. Ilman, että toinen osapuoli edes pyytää anteeksi. Mutta vain sen kautta voi eheytyä itse ja antaa tilaa uudelle hyvälle elämässään. Ja sitä hyvääkin onnekseni tuntuu tulevan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti