Parisuhde, ikuisen onnen ja rauhan tyyssija vai jatkuvan rähinän tanner?
Lähes kaikki kai tavoittelevat jossain vaiheessa elämäänsä parisuhdetta ja sen mukanaan tulevaa auvoista oloa. Yhdessäoloa, rakkautta, jakamista yms. Mutta mitä sitten tapahtuu? Miksi se ei olekaan pelkkää onnea ja hyvää oloa? Miksi toinen alkaa ärsyttää ja tuottaa pettymyksiä? Miksi se toinen ei voi ymmärtää mitä minä haluan? Miksi rakkaus ei riitä?
Olen usein esittänyt tämän esimerkin: kun nainen kohtaa miehen, hän miettii, tuossa miehessä on potentiaalia, hänestä saan muokattua hyvän miehen. Kun mies kohtaa naisen, hän ajattelee, ihana nainen, kunpa hän ei ikinä muuttuisi. Lopulta mies ei muutu ikinä miksikään ja nainen muuttuu kuin eri ihmiseksi. Mistä se johtuu? Hyväksyykö mies helpommin naisen sellaisena kuin hän on? Yrittääkö nainen muuttaa miestä mieleisekseen? (Ehkäpä tämä ei ole niin sukupuolisidonnainen asia, ei todellakaan, mutta helpompi kirjoittaa mies ja nainen kuin toinen ja toinen. Ei ajatella nyt miestä miehenä ja naista naisena vaan kumppanina 1 ja 2. toim. huom.)
Uskoisin, että nainen aikansa yritettyään muuttaa miestä mieleisekseen, alkaakin muuttaa itseään. Itse huomaan yrittäväni miellyttää toista ja yrittää olla jotain, mitä en oikeastaan ole. Ja jossakin vaiheessa se valheellinen paketti räjähtää käsiin. En viihdy siinä roolissa varsinkaan kun en kuitenkaan saa mitään kiitos siitä.
Naiset kai yleensä keskustelevat avoimemmin tunteistaan. Miehet kokevat tunteista puhumisen syytöksenä itseään kohtaan. Jos nainen sanoo "minulla on paha mieli", mies kuulee sen " sinä teet minulle pahan mielen". Ja mikä onkaan lopputulos? Riita. Mies vetäytyy kuoreensa ja torjuu syytöksen ja siitähän nainen vain yrittää entistä hanakammin lähestyä ja lopulta mies ei enää kestä vaan sanoo "turpa kiinni " tai muuta yhtä kehittävää tai pakenee paikalta, vaikkapa autotalliin tai kaljalle. Tai sitten mies hyppää heti puolustuskannalle ja alkaa syyttää takaisin. Lopputuloksena nainen itkee ja mies turhautuu.
Jotkut asiantuntijat kertovat, että ihminen rakastuu ihmiseen, joka muistuttaa alitajuisesti lapsuuden vanhempia eli edustaa niitä asioita, joihin lapsena on tottunut. Eli myös ne ongelmat ja "virtahevot olohuoneessa" siirtyvät lapsuudesta aikuisen parisuhteeseen. Ihminen odottaa kumppaninsa korjaavan nuo ongelmat. Mutta eihän se tietysti niin toimi.
Hyvässä parisuhteessa hyväksyminen ja omistautuminen kai ovat avainsanoja (anteeksipyytämisen ja -antamisen lisäksi tietysti). Hyväksyä toinen sellaisena kuin on ja muuttaa omaa suhtautumistaan jos jokin niin sanotusti mättää.
Epämiellyttävät tunteet ja ajatukset ja niistä seuraavat teot ovat jokaisen omalla vastuulla. Esimerkiksi: Jos tulen väsyneenä myöhään töistä kotiin ja toivon, että mies olisi laittanut minulle valmiiksi jotain iltapalaa. Kotona mies makaa sohvalla TVtä katsellen ja päivän tiskit lojuvat tiskipöydällä levällään. Raivostun ja alan syyttää miestä laiskuudesta. Mies suuttuu ja/tai loukkaantuu. Lopputuloksena molemmilla paha mieli. Miten tämän olisi voinut elää toisin? Olisin voinut soittaa miehelle ja kysyä josko hän jaksaisi laittaa vähän iltapalaa koska olen väsynyt ja nälkäinen. Eihän hän ole ajatustenlukija, kuten ei kukaan meistä.
Ajatustenluvusta on pakko luisua pienelle sivuraiteelle. Inhoan, kun joku sanoo: tiedän mitä ajattelet/miltä sinusta tuntuu! Hän varmasti tarkoittaa sillä hyvää mutta varmasti hän ei voi tietää mitä minä ajattelen saatika tunnen. Varsinkaan kun/jos kyseessä on asia, josta hän ei tiedä mitään. Mutta palataan parisuhteeseen.
Koska toista ei voi muuttaa -niin ärsyttävää kuin se onkin- kannattaisi varmaan miettiä omien tekojen ja sanojen seurauksia. Niinhän teemme ystävienkin kanssa. Miksi emme sen kaikista rakkaimman ihmisen, joka on suostunut jakamaan elämänsä kanssamme. Mitkä minun arvoni ovat ja miten osoitan niitä kumppanilleni? Jos odotan vain itselleni hyvää kohtelua ja palvelua, kannattaa ehkä hankkia palvelija. Kumppani ei sitä ole. Eikä kyllä palvelijaakaan saa kohdella miten vaan.
Millainen kumppani MINÄ haluan olla ja mikä estää sen?
Mihin haluan käyttää tämän ainutlaatuisen elämäni? Turhanpäiväiseen riitelyynkö ja valtapeliin. Kiistelyyn ja oikeassa olemiseenko.
Paljon voi tehdä asennetta muuttamalla mutta ihan kaikkea ei tarvitse sietää, esimerkiksi väkivaltaa tai alkoholismia. Näihin pätee se "toista ei voi muuttaa". Vaikka kuinka rakastaisin, nuo ominaisuudet eivät muutu jos hän ei itse oivalla ongelmaansa.
Jos makaa selällään oven edessä on turha syyttää muita jalanjäljistä kasvoilla... Vastuu omasta onnestani on vain ja ainoastaan minulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti