Kuinka paljon ihminen venyy ja paukkuu? Sitä tässä harjotellaan. Aika paljon näköjään. Kun on vaan pakko. Välillä kateuden vihreys alkaa orastaa kun katselen ehjiä perheitä, joissa on kaksi vanhempaa jakamassa vastuuta ja arkea. Tai ihanat isovanhemmat, jotka osallistuvat lasten hoitamiseen, edes välillä. Ei tarvitse yksin jaksaa, venyä, selviytyä.
Toisaalta, eipähän ole myöskään ketään vieressä määräilemässä, arvostelemassa, kitisemässä tai valittamassa. Tai lyömässä. Aina välillä pitää verrata johonkin, jolla menee huonommin, että jaksaisi omassa arjessaan. Onhan minulla sentään katto pään päällä, ruokaa riittävästi ja vaatteita lämmikkeeksi. Pesukoneita ettei tarvitse käsin pestä pyykkiä tai astioita. Ystäviä, jotka tsemppaavat. Harmi vaan, että asuvat suurin osa niin kaukana. Mutta joillakin ei ole ystäviä ollenkaan. Taas herää mieleeni kysymys, miksi en muuta takaisin ystävien läheisyyteen. Sitten muistan sen saasteen, melun ja kiireen, jotka eteläisessä suomessa on vallalla. Kalliit asunnot. Ahtaus. Ihmisten kohtaamattomuus.
Pinnaa vaan venyttämään, pantaa pään ympärillä löysemmäksi, asennetta rennommaksi, uskoa vahvemmaksi. Kyllä tämä tästä. Päivä on jo valoisampi. Kohta lumet sulaa ja kevät alkaa.
Kesällä kaikki on toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti